6.12.2006
Oi maamme...
Tämän päivän kirjoitus täytyy pyhittää rakkaalle isänmaalle.
Jota ei auta kritisoida, koska kaikkihan on hyvin, meillä on hienot
ihmiset päättämässä asioista ja me kuulumme eurooppaan, EU. Eihän
se voi olla huono asia, eihän?
Kansanedustajat
ahertavat niska limassa jotta saataisiin epäkohdat kuntoon ja
kansalaisten, noiden nöyrien työläisten, sana kuuluviin. Se on
hienoa se.
Mutta tosissaan, Suomi on hyvä maa asua ja on hienoa,
että voin sanoa tuntuvan, että sota on minulle hyvin epätodellinen
asia. Sitä tapahtuu joka päivä, mutta silti, Suomalaisena, en
ymmärrä sitä enkä pysty sitä todellisuudeksi kuvittelemaan.
Ymmärrän, että se on varmasti hirveää ja ymmärrän, että siellä tapahtuu
kauheuksia ja ihmisiä kuolee, mutta silti, se todellisuus
puuttuu. Minä katson näitä kauheuksia kotisohvalla ja syön
suklaata. En voi silloin ymmärtää täysin.
En myöskään voi
ymmärtää miltä tuntuu lapsisotilaista tai prostituoiduista lapsista tai
lapsista joiden elimet myydään. Siepataan lapsi, otetaan
munuainen ja palautetaan kotiin. Sitä ei voi ymmärtää ja kenelle
se munuainen menee? Jollekkin varakkaalle länsimaiselle herralle
joka on polttanut kaksivuotiaasta asti ja juonut viinaa jo äidinmaidon
korvikkeena ja sitten tämä, viaton pieni lapsonen jossain, saa kunnian
tulla silvotuksi, että herra. Tärkeä herra, saa jatkaa tärkeää
elämäänsä ja pyysikö tämä lapsi syntymäänsä?
Ei varmaankaan
pyytänyt, niinkuin ei ole pyytänyt ne muutkaan lapset joita kohdellaan
päin helvettiä. Lapset jotka ryöstetään sotilaiksi, jotka saavat
tapella joka päivä ruoasta ja jotuvat tappamaan etteivät tule itse
tapetuksi.
Julmaa, mutta me, Suomalaiset emme sitä pysty
ymmärtämään. Me emme ymmärrä miltä tuntuu herätä kauhuun, kun
perheen isä tapetaan sinun ja lasten nähtesi ja sinut raiskataan
lastesi nähden ja lapsesi sen jälkeen.
Emme voi ymmärtää.
Mitä
me ymmärrämme, että meilläkin, rakkaassa kotimaassamme, raiskataan
lapsia ja käytetään hyväksi heitä. Raiskataan naisia ja
pahoinpidellään ja tehdään lapsia vaikka oma elämä on päin
helevettiä. Ja ne, lapset, viattomat uhrit, eivät halua muuta
kuin rakkautta.
Meilläkin, rakkaassa kotimaassamme, asuu lapsia
psykiatrisessa hoidossa. Lapsia jotka ovat, nuoresta iästään
huolimatta, kokeneet jo kaiken. Lapsia jotka ovat nähneet kaiken,
ehkä vanhemman kuoleman, nukkuneet huumeneulojen seassa, käytetty
hyväksi, kuvattu pornofilmiin...Lista on loputon.
Hatun nosto
niille ihmisille jotka haluavat ja jaksavat auttaa vaikka välillä
kaiketi kaikki tuntuu mahdottomalta ja kaikkia ei kuitenkaan pysty
auttamaan. Jotkut lapset eivät pääse ikinä omilleen. Heidän
tiensä kulkee laitoksesta toiseen.
Surullista.
Hatun nosto
niille jotka antavat kodin näille lapsille jotka ovat jo menettäneet
kaiken ja luulevat ettei rakkautta ole. Että nyrkinisku on
parempi kuin pusu poskelle, että hellyyttä täytyy kerjätä, että ruokaa
on, jos on. Näille lapsille mikään ei ole varmaa ja näille
lapsille jotkut tarjoavat lämpimän sylin ja sanovat, että nyt on lupa
itkeä ja jotkut heistä itkevätkin ja he parantuvat. He jotka
osaavat itkeä.
Meidän jokaisen on hyvä pysähtyä nyt,
itsenäisyyspäivänä, miettimään asioita vähän syvällisemmin.
Meidän on hyvä pysähtyä joulun lähestyessä ja miettiä mitä voimme
tahoillammme tehdä näiden lasten hyväksi.
Lahjoitammeko rahaa vai vaatteita.
Pelkkä ajatuskin jo riittää. Kaunis ajatus toisesta näkyy
ulospäin ja luo kauneutta ympärilleen, jos meistä jokainen suo kauniin
ajatuksen jollekkin sitä tarvitsevalle niin pian ympärillämme on hyviä
ja kauniita ihmisä ja uskokaa, kaunis ajatus ei ole turha.
Minä mietin teitä kaikkia, minä mietin näitä lapsia, minä toivoisin,
että voisin auttaa heitä kaikkia jotka apua tarvitsevat. Minä
toivon, että kaikki joita ajattelen tuntevat sen sydämessään ja toivon
teille kaikille hyvää.
Me asumme hyvässä maassa, mutta ikinä mikään paikka ei ole niin hyvä etteikö se tarvitsisi kauniita ajatuksia.
keskiviikko, 6. joulukuu 2006
Kommentit