6.12.2006
Oi maamme...
Tämän päivän kirjoitus täytyy pyhittää rakkaalle isänmaalle.
Jota ei auta kritisoida, koska kaikkihan on hyvin, meillä on hienot ihmiset päättämässä asioista ja me kuulumme eurooppaan, EU.  Eihän se voi olla huono asia, eihän?
Kansanedustajat ahertavat niska limassa jotta saataisiin epäkohdat kuntoon ja kansalaisten, noiden nöyrien työläisten, sana kuuluviin.  Se on hienoa se.
Mutta tosissaan, Suomi on hyvä maa asua ja on hienoa, että voin sanoa tuntuvan, että sota on minulle hyvin epätodellinen asia.  Sitä tapahtuu joka päivä, mutta silti, Suomalaisena, en ymmärrä sitä enkä pysty sitä todellisuudeksi kuvittelemaan.  Ymmärrän, että se on varmasti hirveää ja ymmärrän, että siellä tapahtuu kauheuksia ja ihmisiä kuolee, mutta silti, se todellisuus puuttuu.  Minä katson näitä kauheuksia kotisohvalla ja syön suklaata.  En voi silloin ymmärtää täysin.
En myöskään voi ymmärtää miltä tuntuu lapsisotilaista tai prostituoiduista lapsista tai lapsista joiden elimet myydään.  Siepataan lapsi, otetaan munuainen ja palautetaan kotiin.  Sitä ei voi ymmärtää ja kenelle se munuainen menee?  Jollekkin varakkaalle länsimaiselle herralle joka on polttanut kaksivuotiaasta asti ja juonut viinaa jo äidinmaidon korvikkeena ja sitten tämä, viaton pieni lapsonen jossain, saa kunnian tulla silvotuksi, että herra.  Tärkeä herra, saa jatkaa tärkeää elämäänsä ja pyysikö tämä lapsi syntymäänsä?
Ei varmaankaan pyytänyt, niinkuin ei ole pyytänyt ne muutkaan lapset joita kohdellaan päin helvettiä.  Lapset jotka ryöstetään sotilaiksi, jotka saavat tapella joka päivä ruoasta ja jotuvat tappamaan etteivät tule itse tapetuksi.
Julmaa, mutta me, Suomalaiset emme sitä pysty ymmärtämään.  Me emme ymmärrä miltä tuntuu herätä kauhuun, kun perheen isä tapetaan sinun ja lasten nähtesi ja sinut raiskataan lastesi nähden ja lapsesi sen jälkeen.
Emme voi ymmärtää.
Mitä me ymmärrämme, että meilläkin, rakkaassa kotimaassamme, raiskataan lapsia ja käytetään hyväksi heitä.  Raiskataan naisia ja pahoinpidellään ja tehdään lapsia vaikka oma elämä on päin helevettiä.  Ja ne, lapset, viattomat uhrit, eivät halua muuta kuin rakkautta.
Meilläkin, rakkaassa kotimaassamme, asuu lapsia psykiatrisessa hoidossa.  Lapsia jotka ovat, nuoresta iästään huolimatta, kokeneet jo kaiken.  Lapsia jotka ovat nähneet kaiken, ehkä vanhemman kuoleman, nukkuneet huumeneulojen seassa, käytetty hyväksi, kuvattu pornofilmiin...Lista on loputon.
Hatun nosto niille ihmisille jotka haluavat ja jaksavat auttaa vaikka välillä kaiketi kaikki tuntuu mahdottomalta ja kaikkia ei kuitenkaan pysty auttamaan.  Jotkut lapset eivät pääse ikinä omilleen.  Heidän tiensä kulkee laitoksesta toiseen.
Surullista.
Hatun nosto niille jotka antavat kodin näille lapsille jotka ovat jo menettäneet kaiken ja luulevat ettei rakkautta ole.  Että nyrkinisku on parempi kuin pusu poskelle, että hellyyttä täytyy kerjätä, että ruokaa on, jos on.  Näille lapsille mikään ei ole varmaa ja näille lapsille jotkut tarjoavat lämpimän sylin ja sanovat, että nyt on lupa itkeä ja jotkut heistä itkevätkin ja he parantuvat.  He jotka osaavat itkeä.
Meidän jokaisen on hyvä pysähtyä nyt, itsenäisyyspäivänä, miettimään asioita vähän syvällisemmin.  Meidän on hyvä pysähtyä joulun lähestyessä ja miettiä mitä voimme tahoillammme tehdä näiden lasten hyväksi.
Lahjoitammeko rahaa vai vaatteita. 
Pelkkä ajatuskin jo riittää.  Kaunis ajatus toisesta näkyy ulospäin ja luo kauneutta ympärilleen, jos meistä jokainen suo kauniin ajatuksen jollekkin sitä tarvitsevalle niin pian ympärillämme on hyviä ja kauniita ihmisä ja uskokaa, kaunis ajatus ei ole turha. 
Minä mietin teitä kaikkia, minä mietin näitä lapsia, minä toivoisin, että voisin auttaa heitä kaikkia jotka apua tarvitsevat.  Minä toivon, että kaikki joita ajattelen tuntevat sen sydämessään ja toivon teille kaikille hyvää.
Me asumme hyvässä maassa, mutta ikinä mikään paikka ei ole niin hyvä etteikö se tarvitsisi kauniita ajatuksia.